Muurin yli

Astuin vieraaseen huoneeseen varautuneena
ympärilleni vilkuillen
silti rohkeasti ja suoraan paikkani löytäen.
Peläten ja samanaikaisesti uskaltaen
enemmän,
kuin olisin uskonut.

Jostain silti kasvoi sosiaalinen muuri
ja se kasvoi kasvamistaan
niin suureksi ja korkeaksi,
että tunsin itseni hyvin pieneksi sen juurella.

Minä meinasin ottaa vauhtia ja ponnistaa,
mutta en sitten uskaltanut
yrittää
sitä ylittää.

Olisin vain jäätynyt
kuollut häpeään paikoilleni naulittuna.

Sydämeni itki katsellessaan
jykevän lasimuurin läpi
teitä kaikkia.
Silti muurini suojissa olen ainakin turvassa.
Turvassa ja yksin.

 

 

 

 

Mainokset

Häpeilemättä

Tutkin onnellisuuttani joka kulmalta. Jospa sieltä sittenkin löytyisi joku syy olla tyytymätön? Käännän katseeni puhtaanvalkealta lumelta alas jalkojeni loskaan, jotta voisin valittaa, kuinka kurja ilma tänään on. Häpeän tätä onnea, jota tunnen vailla mitään oikeaa syytä. En ole ihastunut keneenkään, en onnistunut missään, en voittanut mitään. Häpeän iloa, joka silti pyrkii pintaan. Haluan keksiä äkkiä jotain ikävää, harmaata ja pimeää, jotteivät kasvoni liikaa säteilisi. Ehkä jonain toisena päivänä kykenen kätkeytymään tyytymättömyyden taakse ja häpeämään pimeässä huoneessa yksin. Tänään en edes halua. Tänään haluan iloita! Huomisesta ei kukaan tiedä.

Mitä vapaus on?

Vapautta on herätä sunnuntaiaamuna yhdeksältä ja nousta tai kääntää kylkeä. Tänään nousin sateiseen aamuun.

Vapautta on se, että voi käyttää sateenvarjoa
tai antaa sateen kastella hiukset ja täplittää silmälasit.

Vapaus on mahdollisuutta valita.

Sinkkuna olen vapaa, mutta sidottu yksinäisyyteen.Välillä yksinäisyys on siunaus, välillä kahle, joskus avoin, toisinaan suljettu ovi.

Sinkun vapaus ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan se kutsuu välittämään laajemmin ihmisistä

Sinkun vapaus ei myöskään ole itsekkyyttä, vaan suurempaa vastuuta.Yksineläjä tekee päätökset itse ja kantaa vastuun yksin.

Vapaus on silti siunaus.

Tahdoin muuttaa kuuhun

Tahdoin muuttaa kuuhun,
mutta tässä minä olen
jalat maan kamaralla,
siihen juuttuneina, kiinnikasvaneina.
Minä kuulun tänne,
silti
kaipaan tähtien taakse
toiseen aurinkokuntaan, galaksiin, universumiin.
kokonaan toiseen aikaan,
jossa kipua ja tuskaa ei ole
eikä kukaan riistä toiselta rauhaa.
Ehkä siellä jossakin
mahdollisimman kaukana maasta
on myös onni?
Silti pelkään, että vaihtoehtoni ovat vähissä,
jos haluan olla siellä, missä sinä olet.
Sinä olet täällä.
Miksi?

 

Ihastus

Nitistin sen kuin hyttysen iholle,
yhdellä läimäyksellä kuoliaaksi,
mustaksi litistyneeksi ötökäksi,
josta ei enää tunnista,
mikä se on joskus ollut.

Huitaisin hyttysen hengiltä,
mutta se oli jo ehtinyt imeä elämänvoimaani.
Käteni tahraantuivat vereen ja iholleni
jäi läikkä hyttysen verta.
Ei, vaan minun vertani.

Kun hyttynen kuoli, jäin yksin tyhjyyteni kanssa.
En silti sure sen kuolemaa,
hyttysiä ei ole luotu elämään kauaa.
Minä suren tätä verta käsissäni,
turhaan vuodattamaani.

Minä olin ihastunut. Olin kai oikeasti?
En tiedä miten preesensistä tuli imperfekti,
yhtä vähän tiedän, miten perhosesta tuli hyttynen.
Sillä ei ole mitään tekemistä kenenkään kanssa,
ainoastaan oman sydämeni.

Aivan kuin Nooa, minä avasin arkin luukut,
päästin sydämeni vapaaksi.
Hetken se lenteli ilmassa, levähti oliviipuun oksalla,
mutta kuivaa maata ei löytynyt.
Siksi sydämeni on taas luonani.

Hyttystä ei enää ole,
tein siitä selvää lopullisesti,
mutta sydämeni on elossa.

Sydämeni on vapaa.

Kotonani täällä

Ilta toisensa jälkeen avaan oven,
tervehdin ja asetun taloksi.
Joka kerta on kuin kotiin tulisin,
vaikka kukaan meistä ei asu täällä.

Sillä aikaa, kun ystäväni laittavat ruokaa,
nukuttavat lapsiaan, riitelevät,
tai istuvat sohvalla vierekkäin ruutua tuijottaen,
minä olen kanssanne täällä.

Me kokoonnumme tähän taloon, sillä ei ole muuta,
ja vaikka olisi, palaisimme aina toisinaan
kurkkimaan ikkunoista loimottavaa takkatulta,
ihmisiä tulen ympärillä ja vaihtuvia ilmeitä.

Miten monet naurut täällä yhdessä,
joskus jopa itkut, kädenväännöt
ja tarinat, joita toisillemme kerromme
tuleen tuijottaen, etäällä, silti toisiamme lähellä.

Olemme kuin mosaiikkilaatoista tehty peili.
Jokainen laatta on erilainen, jokainen eri tavalla rikki,
Yhdessä muodostamme peilin, joka heijastaa
säröillä ja sameanakin Jumalan kuvaa.

Jos jokin on lävistänyt sydämeni, niin se on
teidän viisautenne,  ihmisyytenne ja yksinkertainen uskonne
kaiken epäilyksen, epätoivon ja yksinäisyyden keskellä.
Teidät on poltinmerkillä lyöty sydämeeni.

Se jälki ei lähde pois, vaikka unohtaisin. En unohda.
Vaikka nimenne ehkä hämärtyvät,
kertomanne katoaa ja mielikuvat haalistuvat,
minä muistan tämän talon, takkatulen ja nämä illat.

Muistan teidät.

Älä valehtele itsellesi

Voin kyllä olla ystäväsi,
auttaa vetämään pulkkaa yhdessä kanssasi
mutta jos sinä vedät vastakkaiseen suuntaan, emme pääse eteenpäin.

Voin olla ystäväsi,
ihminen, johon hetkeksi nojautua, kun heikottaa,
mutta jos vaadit, että kannan sinua, kaadumme molemmat.

Voin olla ystäväsi
tahtoa hyvää sinulle ja toivoa siunausta,
mutta en silti lähde mukaan sellaiseen, mikä on valetta ja harhaa.

Voin olla ystäväsi
ja juuri siksi minun on sanottava sinulle suoraan, laitettava rajat.
Jotta edes jollain määritelmällä tätä voisi kutsua ystävyydeksi.

 

Suonsilmässä

En onnistunut pelastamaan maailmaa.
Edes itseäni
en kyennyt nostamaan suosta,
jonne minut heitettiin, viskottiin mutaa päälle

Vaikka etsin kuivia mättäitä,
maa petti jalkojeni alla.
– ja olin hukkua siihen maailman pelastamiseen
ympärillä vellovaan liejuun.

Mitä enemmän yritin räpiköidä,
sitä sotkuisemmaksi kävin
ja syvemmälle upposin maailmantuskaan
josta yritin toisia nostaa.

Kiusatkaa vain, minä kyllä kestän,
vai kestänkö? Kuinka paljon minä kestän?
Onko minun kestettävä se,
mitä kukaan ei? Miksi? Miksi juuri minun?

Minä luovutan,
Jätän tämän auttajaleikin, Jeesustelun ja
loputtoman kärsivällisyyden. Mittani on täynnä nyt.
Minä en ole mikään pelastaja.

(Jeesus on)