Kun sanat kuolevat, alkaa hiljaisuus

 

Hiljaisuus sanoja vahvempi,
sanat vain naamareita,
päälle liimattuja tuotemerkkejä,
hämääviä, ellei katso niiden alle,
siellä syvällä, katseilta piilossa,
suuri hiljaisuus:
ihminen, Jumalan kuva.

Jokaisessa ihmisessä jotain pyhää,
toisinaan se säteilee kuoren läpi,
kaikista ei näy päällepäin,
joistakuista sitä on vaikea uskoa,
siellä se silti on:
sydämen pyhä hiljaisuus.

Anna Kangasjärvi

Löysin koneelta vanhan blogini tekstit. Olin kirjoittanut hiljaisuudesta kertovan runon alunperin 3.11.2005, mutta nyt hieman muokkasin sitä.

Teinivuosien tuotoksia

Etsin yhtä runoani (tuota ensimmäistä) ja löysin vanhoista tiedostoista kasan ahdistavia ajatuksia. Poimin jotain vanhoja kirjoituksia tähän, pyydän anteeksi jo etukäteen!

Nämä sanat kirjoitin ehkä joskus 2000-luvun alussa, mutta ne pyörivät mielessäni edelleen:

Tahtoisin vain kirjoittaa
sanoilla leikkiä
haavoja viiltää
ja niitä umpeen ommella

Tahtoisin vain kirjoittaa
antaa ajatusten lentää
sanat sidotut vapauttaa
ja täyden pääni tyhjentää

Tahtoisin vain kirjoittaa
tuskaani huutaa ja iloa
tunteet suuret ilmaista
ja tunteettomaksi tulla.

Joskus yläasteiässä näitä kirjoittelin, tosin muokkailin joitakin jälkeenpäin.  

Piirrä sydämeeni viiva, piirrä
revi veitsellä verinen arpi
höyhenellä kevyt henkäys
räiskyvin värein huitaise
– tai lyijykynällä tarkasti mittaillen

Piirrä sydämeeni viiva, piirrä
omannäköisesi
lohduta, satuta, loukkaa
rohkaise tai lannista,
– kunhan et kulje ohitseni!

Taisin olla teininä varsin ahdistunut ja jotkut runot tuntuvat puhuvan paljon enemmän, kuin muistot tuolta ajalta tai edes päiväkirjatekstit. Näitä lukiessa tavoittaa ehkä palasen niistä fiiliksistä. Tämä seuraava ei ole todellakaan pahimmasta päästä, mutta melkein pelästyttää, olinko minä todella noin ahdistunut yläasteella/lukiossa? Onneksi en enää muista.

Jeesus, edessäsi seison
istun
maahan vajoan
Häpeissäni pyydän,
ole kiltti
älä välitä,
mua rakasta vain.
Rakasta.

*

Hajoan
En kauniisti, hiljaa ihailtavasti
vaan räjähtäen, sirpalaiksi särkyen
kauneus haihtuu ilmaan
Tuhkaa
vain pölyä
eikä mitään alla

Tekstit ovat kaikki tavalla tai toisella ahdistavia. Kaivoin vanhoja tiedostoja ja etsin jotain positiivista. Lukioaikaisesta blogistani löysin 30.7.2005 päivätyn,  harvinaisen onnellisen tekstin:

Joutilaisuuden ylistys

Herätä puoli kuudelta ja tietää, ettei tarvitse lähteä töihin.
Nukahtaa uudestaan ja uneksia onnellisia.

Havahtua auringon kutitteluun poskilla, haistaa unen lempeä tuoksu ja huokaista.
Vetäytyä lämpimän peiton alle, kääntää kylkeä ja sulkea silmät.

Antaa unen hitaasti sekoittua todellisuuteen ja hävitä,
jättäen sydämen pohjalle suloisen tunteen.

Maata aivan hiljaa ja kuunnella ajatuksiaan.

Nousta hitaasti ylös ja laahustaa parvekkeelle.
Ihailla nouseva auringon kultaamaa maisemaa, lintujen helinää ja seistä siinä.
Ei ole kiire minnekään.

Voiko olla ihanampaa?

Odotan

cb5905ace0ed0da83bc73d69339c4287

Harvoin kirjoitan rakkausrunoja, vielä harvemmin julkaisen. Tämän halusin kuitenkin laittaa tänne, koska tykkään tuosta viimeisestä rivistä. Sanat myös jotenkin sopivat tuohon kuvaan, jossa katselen merelle. Uteliaille tiedoksi: ei, en itsekään tiedä kenelle tämä on kirjoitettu.

Säilyketuskaa, ei saa avata

Tuska, tuo tuttu toveri,
tuli katsomaan, kuinka voin.
Aamukahden junalla se saapui,
hiipi takaovesta.
En ehtinyt sitä estää.

Nyt se on vallannut kaikki huoneet,
täyttänyt talon löyhkällään,
sekoittanut rauhani kaaokseksi,
onnellisen elämäni yksinäiseksi tyhjyydeksi.
Se on repinyt auki menneet haavat,
kauan sitten unohdetut kivut
ja vasaran lailla moukaroinut tulevaisuuteni.

Kun jäljellä ei ole mitään,
kun kaikki onni on jauhettu murskaksi,
tartun särkevin käsin tuskaan ja sullon sen purkkiin.
Tungen sydämen kivun ja kyyneleet kaikki purkkiin.
Kiristän kannen tiukasti kiinni,
niin tiukalle, kuin ikinä saan.
Purkin nostan varovasti hyllylle
muiden säilykkeiden joukkoon.
Sinne se jää.

-Anna Kangasjärvi

Et voi tietää

Kaverien ristiriitaiset,
rohkaisuksi tarkoitetut neuvot
haluavat rakentaa, vaikka repivät.

Välinpitämättömien olankohautukset,
silmienpyörittelyt ja kehotukset ryhdistäytyä
kiehauttavat veren höyryäväksi.

Viisaiden suuret viisaudet
kumisevat, kuin vasket tyhjiössä,
helisten symbaalien lailla.

Sukulaisten toivomukset uuvuttavat
(olisi se kiva jos sinäkin)
eikä selittely lopu, olet paikalla tai et.

Pahimpana piiloilkeät lohdunsanat
painavat otsaan poltinraudalla:
tämä tapaus on toivoton.

***

Jottei aivan toivottomaksi menisi,
niin kerrataan vielä:

tärkeintä ei ole kuinka monta väärää sanaa,
kuinka monta oikeaa.
Sanoilla ei ole merkitystä.

Ratkaisevaa on,
ettet yritä ratkaista ongelmaa,
johon vain minulla on lukko ja avaimet.

Uskotko?

Yksinäisyys on yhtä juhlaa!
Jäätelöstä riittää reiluja paloja,
maito ei lopu kesken.
Kenenkään naamaa ei tarvitse sietää,
kukaan ei vitseillä väsytä.

Yksinäisyys on yhtä juhlaa!
Kaiken saa ihan itsekseen päättää,
kukaan ei vaadi mitään.
Edes vaatekaappeja ei tarvitse jakaa
kenenkään sukat ei lemua.

Yksinäisyys on yhtä juhlaa!
Olenhan sinkkuna lähellä Herraa,
ehdin rukoilla ja lukea ja rukoilla.
Voin tehdä niin paljon hyvää ja siunata,
ainakin aikaani antaa ja uhrautua.

Yksinäisyys.
On se.
Yhtä juhlaa se on.

 

Ei jaksa selittää

Tekisi mieli sulkea suu,
lukita ovi lujasti kiinni,
sammuttaa valot sisältä,
vetää verhot ikkunan eteen,
piiloutua pöydän alle pimeään,
Tekisi mieli kertakaikkiaan lopettaa,
sammuttaa some ja poistaa profiilit,
sanaakaan selittelemättä lakata olemasta
kenellekään yhtään mitään milloinkaan.
Kadota hetkeksi kaikkialta,
kertomatta kenellekään miksi.