Juhannusyö

03.45

Märät jalanjäljet laiturilla,
laiturin päässä liikkumaton vesi,
vetten yllä usvaa.
Palelen rannalla yöpaidassa,
hengitän ja kuuntelen.
Taivas punertaa ujona,
hetken päästä aurinko nousee.
Hiljaisuus täynnä tuhansia ääniä,
oma sydämeni lyö.

Mainokset

Viitoittamaton tie

Minne katosit, rauhani?
Tyyneys ja kevyt huolettomuus,
luottavainen usko elämään,
vaihtui hämmennykseen.

Liian monta tienviittaa,
tienvarsikylttiä, mainosta.
”Sata metriä taukopaikkaan”,
”käänny tänne niin pääset perille”
Olen jo aivan näännyksissä
enkä tiedä mikä tie on oikea.
Minne olinkaan matkalla?

Entä jos tie onkin tuolla metsänrajassa
pieni polku poikki pellon,
vailla yhtäkään tienviittaa,
vain valmiiksi tallattu polku heinien keskellä
kohti järvenrantaa, metsän poikki
Minne se vie?

En tiedä minne se vie,
mutta kaipaan rauhaa, linnunlaulua,
metsän kohinaa, hiljaisuutta.
Vapautta asettaa askeleeni omaan tahtiini,
astua pohtimatta suuntaa tai määränpäätä.
Vailla yhtäkään tienviittaa,
silti luottavaisena Luojan jalanjäljissä.
Valmiiksi tallatulla polulla.

 

Pesutuvassa

Elämä on jännää, se heittää kuperkeikkaa.
Kun totun että näin se on ja pysyy,
pesukone aloittaa pesuohjelman
Pyörittää, pyörittää, kääntää kaiken sekaisin.

Nautinko vauhdista,
vai haikailenko verkkaisia päiviä,
jolloin elämä oli vielä etäällä,
istuin pyykkituvassa
ja tuijotin pyörivää konetta?

Vai voisinko iloita tästä pyörityksestä,
suostua olemaan se pyykki,
jota pestään ja lingotaan?

Suomi repeilee

Satavuotias suomi repeilee,
nauraa koomikoille ja poliitikoille,
onko niillä edes mitään eroa?
Nauraa vaikka itkettäisi.

Leipää ja sirkushuveja,
halpaa viinaa ja viihdettä, niin kansa ei kapinoi.
Noinkohan on?
Kuinka moni jaksaa vielä nauraa?

Kuinka monta kertaa
kirvestä lyödään samaan kiveen?
Kivi ei halkea, mutta kirves tylsyy
pian sillä ei saa halki puutakaan.

Köyhät kyykkyyn ja rikkaille kansan vihat,
silti kukaan ei tingi mistään,
ei edes yritä ymmärtää,
sillä minä, minulla on oikeus.
Oikeus kirota noita valehtelevia pellejä eduskunnassa,
tai oikeus kirota jokaista; joka uhkaa minun rahojani,
minun asemaani, minun valtaani,
minun pientä kuplaani.

Taistelulinjoja vedetään,
muttei idästä länteen,
vaan jokainen rakentaa puolustusta
oman etunsa ympärille,
valmiina hyökkäämään,
sillä eihän minun pientä kuplaani kukaan saa uhata.
Minä tiedän mikä on oikein ja kohtuullista
ja minä olen tämän ansainnut,
sillä minun. Onhan tämä Suomi minun maani.

Ettekö näe?
Ettekö huomaa?
Vai eikö kukaan välitä?

Satavuotias suomi repeilee
eikä repeämiä kukaan edes yritä paikata
kaikki on hyvin, kunhan lippumme liehuu,
velkaraha virtaa ja kaikki on kuin ennenkin.
Kansa viihtyy ja nauraa.

Kuinka kauan nämä kulissit kestävät?
Mikä tätä kansaa enää yhdistää?
Ettekö käsitä, tätä menoa me hukumme?

Jos joltain lipsahtaa totuus,
jos jotain kätkettyä paljastuu,
vika on aina muualla, äkkiä katseet toisaalle,
totuutta ei kukaan tahdo nähdä.

Jos totuus kuitenkin iskee vasten kasvoja,
niin kyllä selityksiä satelee suunnasta jos toisesta,
se on aina noiden toisten syy,
noiden sivistymättömien junttien,
noiden pukupellejen tai noiden helsinkiläisten hippien.

Syyllinen löytyy kyllä aina,
mutta kukaan ei ota vastuuta mistään.

Kuka tätä maata oikein johtaa?

Kukapa nyt ottaisikaan sydämelleen
Suomenkokoisen taakan,
kun voi varmistella omaa eläkettään
ja ajaa omia etujaan?

Kuka ottaisi vastuun?

Onko ketään, joka voisi lopettaa repimisen
ja kirveen kiveen lyömisen?
Onko ketään, joka haluaisi ommella,
kuroa yhteen repeämiä,
löytää sen, mikä meitä yhdistää?

Mikä meitä yhdistää?
Me olemme kuin lammaslauma.
Uupuneina ja kurjina harhailemme,
sillä meillä ei ole paimenta.
(Sak 10:2)

Kuinka voimme katsoa sivusta, kun Suomi repeilee?

Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.  Matt 9:35-36

(Maanantaina 12.6.17 Helsinki-päivän jälkeisiä mietteitä)

Siskolle

Sinä päivänä, kun sinä synnyit,
elämässäni tapahtui onnellinen käänne.
Sain siskon.

Otin sinut sydämeeni, pikkusisko,
leikkikaveriksi ja parhaimmaksi ystäväksi.
Enkä voi kieltää, kannan sinua yhä siellä.
Tahtoisin olla kilpi, suoja ja puolustus.
Tahtoisin varjella sinua,
säästää sinut elämältä, olet minulle niin rakas.

Ei ole toista Johannaa.
Sinun ehtymätön mielikuvituksesi ja luovuutesi,
huumorintajusi ja naurusi,
syvä viisautesi ja kevyt ja luottavainen asenteesi,
eivät ole kopioitavissa.

Sinun sydämesi on ainutlaatuinen ja arvokas.
Sinä olet aarre.
Säteilet kauniimmin kuin aamuauringon ensimmäiset säteet,
sinun sydämesi loistaa kasvoistasi,
varjele sitä, pysy lähellä Häntä, joka on onnesi lähde.

Minä olen yrittänyt sinua opettaa,
muistatko mummolan liitutaulun? Ei ihan putkeen mennyt.
Enemmän sain tuhoa aikaan, enemmän sinä minua opetit.
Ja minä opin sinulta yhä. Ainakin avarakatseisuutta,
hyväksyvää rakkautta ja luottavaista uskoa.

Minulle olet silti aina pikkusisko,
se, joka on kaikkein rakkain ja josta eniten huolehdin.
Pyydän anteeksi, jos se on rasite,
luulen, että sitä en voi muuttaa, olenhan isosiskosi.
Jotain silti muuttaisin jos voisin.
Ottaisin takaisin kaikki sanat,
joilla sinua olen lyönyt ja myös ne oikeat iskut.
Kunpa voisin!

Tänään, kun taas yksi vuosi on takana ja uusi edessä,
tahdon onnitella sinua ja toivottaa elämääsi
hyvän Jumalan runsasta siunausta ja hyviä lahjoja.
Hän itse johtakoon sinun kulkuasi, ohjatkoon elämäsi suuntaa.
Hän, joka saa viljan kasvamaan ja taivaan antamaan sadetta,
hän kasvattakoon sinua tästä lähdin,
niin kuin tähänkin saakka.

Sinä olet kasvanut pituudessa ohitseni jo ajat sitten,
mutta sisimmässäsi yhä jatkat kasvua ohitse,
ja minä pelkään menettäväni sinut,
sinun lipuvan liian kauas, tavoittamattomiin.
Sinä päivänä, jos niin joskus käy, muistathan silloin,
sinä olet aina luonani, sydämessäni ja rukouksissani.
Rakas, rakas, rakas pikkusiskoni!

 

 

Lahna

Minä olen lahna, en enää ihminen,
kylmä kuin kuollut kala.
En tunne mitään, en liikuta eväänikään enää.
Löyhkään ja lemuan vain tässä,
karkotan ihmiset ja vedän puoleeni kärpäsiä.
Vaikka veteen heittäisit, en virkoaisi.
Silti odotan, että kuollut lahnakin kerran lunastetaan
Jumalan lasten kirkkauteen ja vapauteen.
Ehkä silloin sydämeni alkaa taas lyödä?

Kesäkuun kolmas

Elämä on kaunista​ lauantaisin,
jolloin vapaus virtaa veressä,
aurinko lämmittää poskia,
ranta on kylmä, tuulinen ja autio,
mutta ympärillä ihmiset säteilevät valoa ja lämpöä.
Ulkoilma on kevyttä, on niin helppo hengittää
ja nauru nousee huulille kuin itsestään.

Lauantaisin, jolloin elämä on kaunista,
toivon ajan seisahtuvan,
jottei näitä hetkiä tarvitsisi koskaan arkistoida,
järjestää mappeihin mielen hyllyille,
vaan ne pysyisivät ikuisesti:
tuulinen ranta ja ihmiset,
ilo, vapaus ja ystävyys,
tämä kesäkuun kolmas.

Ilon kaipuu

Pysähdy, hengitä syvään.
Haistele puhdasta ilmaa.
Ojenna kädet taivaalle, nouse varpaille, kurota jaloilla korkealle.
Hetken ole siinä, suorana avoimen taivaan alla.
Sitten päästä kädet alas, rentouta lihakset ja heittäydy nurmelle.

Kuuntele lintujen konserttia, tuulen huminaa ja rauhaa.
Katsele pilvien vaellusta sinisellä taivaalla, hitaasti kohti taivaan äärtä.
Ilo kasvaa sisälläsi ja hymy syttyy hennosta tuulenvireestä kasvoillasi.
Nauru nousee huulillesi silkasta elämisen riemusta,
pyrkii ulos suustasi,
kuplii ja porisee.
Aito ja rehellinen ilo.

Miksi minä vielä istun sisällä tämän ruudun edessä?

Sokaistu

Tänä aamuna heräsin auringonpaisteeseen
valkeiden verhojen lävitse kirkas valo.
Olisin voinut hetken vielä.

Kunpa tämän päivän voisin olla tässä hetkessä,
ei huomisessa tai haaveissa, ei jossain muualla,
vaan juuri tässä, keittiön pöydän ääressä.
Ilman tietokonetta, laitteita ja verkkoja.

Ehkä silloin näköni palautuisi,
jalat juurtuisivat maahan, tähän hetkeen.
Näkisinkö silloin sen, mitä nyt en?