Sittenkin kaunis

Syksy on kaunis, ajattelin
kun tulin sisältä kynttilöiden loisteesta
ulos kirpeään pakkasyöhön
sydän vielä ystävyydestä lämpimänä.

Astuin hetkeksi varjon puolelle,
valon ulottumattomiin
ja näin vilahduksen tähtitaivaasta,
ennen kuin istahdin ystävän autoon.

Syksy on kaunis
katulamppujen kelmeässä valossa
Westendinasemalla,
kädet kylmästä kohmeisina.

Syksy on kaunis
kun bussista näin,
miten usvaa nousi merenlahdelta,
tumma hautausmaa peitti Helsingin valot,
ja bussi kaahasi länsiväylää, kaartaen Ruoholahteen.

Syksy oli kaunis,
kunnes
Rautatieaseman edustalla iso mies
makasi jääkylmällä kiveyksellä
alaselkä paljaana, kaverin yrittäessä tukea hartioista,
voimattomana, turhaan.

Ihmiset eivät huomanneet, kulkivat ohi.
Vieressä tosin joku mies sauhutteli ja tuijotti. Toinenkin. Ehkä kolmas?
”Eikö teillä ole käytöstapoja?” teki mieleni huutaa niille,
mutta pysähdyin itse
En minä kyllä osannut auttaa, saati jaksanut nostaa.
Vartijoiden tultua huojennuin
ja pakenin, vaikka huoli jäi.

Katsoin junan perävaloja. Puoli tuntia on pitkä aika odottaa seuraavaa, mutta minulla ei ollut kiirettä. Toivoin, että se mies pääsi jonnekin lämpimään nopeammin kuin minä.

Pysäkiltä kävelin kotiin sumussa,
joka pehmensi äänet ja vaimensi valot. Maailma oli kuin satupuutarha. Silloin tunsin taas:
tämä syksy on sittenkin kaunis.

Mainokset

Syksy

Se tuli lupaa kysymättä luokseni.
Laski harteilleni painavan viitan,
asetteli nenälleni harmaat lasit,
ja kaikki värit katosivat.

Se löysi tiensä myös sydämeeni,
sieltä verenkierron mukana
joka soluun ja sormenpäähän.

Unisena kuljen päivästä toiseen,
kuin raskaan pilven ympäröimänä.
Joka askeleella uppoan, vajoan,
vähän syvemmälle sen harmauteen.

Jyrkänteen reunalla

Seison jyrkänteen reunalla ja katson alas
rantakiviin ja villeinä tyrskyäviin aaltoihin.
Tuuli lennättää hiuksiani, saa hameeni lepattamaan.
Kaukana alhaalla meri pauhaa voimalla,
ja ylhäällä taivaalla kirkuvat tervapääskyt.

Seison jyrkänteen reunalla vapisten.
Tunnen sydämeni lyövän,
piiskaavan kuin raivohullu.
Kivun käpristämänä se huutaa,
kirkuu kilpaa lintujen kanssa.

Tahtoisin tarttua sydämeeni, repäistä sen irti,
katsella sitä hetken vertavuotavana,
nostaa sitten ilmaan, kurottaa jyrkänteen reunan yli
ja päästää irti,
pudottaa.

Tahtoisin katsoa,
kun sydämeni paiskautuu rantakiviin ja halkeaa,
veri roiskuu ja sydämenkappaleita lentelee ilmaan,
Tahtoisin nähdä,
kun seuraava iso aalto lyö ylitse,
pyyhkäisee sydänvereni meren syvyksiin.

Seison jyrkänteen reunalla.
Suolainen vesi huuhtoo kasvojani
ja sydän rinnassani värisee
Nostan katseeni horisonttiin.

 

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä,
joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.

Psalmi 121

Kerrassaan herkullista

Yksinäisyys on liian suolaista sunnuntai-iltaisin eikä lauantai-illan limainen koostumus ole sen parempi, vain väkisin sen nielee ja puree ja nielee.

Maanantai-iltoina yksinäisyys maistuu koko päivän kahvinkeittimessä seisseeltä kahvilta ja tiistai-iltoina puolestaan puulta ja pahvilta.

Keskiviikkoiltojen tuju yksinäisyys kirvelee kurkussa ja nostaa hetkeksi vedet silmiin. Torstai-illat taas tuntuvat väljähtyneeltä ja lämpimältä limsalta, josta kaikki hapot ovat kadonneet.

Perjantai-illat ovat kuitenkin pahimpia yksinäiselle. Kitkeriä ja karvaita, kuin liian pitkään haudutettu tee, joka on pakko juoda kohteliaisuudesta, kehuen ja kiitollisena ylistäen, kuinka hyvää se onkaan.

Yksineläjä nauttii sakkansa mukin pohjalta aina hymy huulilla. Vapauden kuuluu maistua herkulliselta. Pitää hymyillä, vaikka myrkkyä joisi.

Bussissa

Bussi nielee harmaata asfalttia ja punaiset penkit huojuvat.
Taaempana lapsen väsynyt itku
sekoittuu nasaaliääniseen naisen tärkeään puheluun.
Joku kuuntelee teknoa kuulokkeilla ja jonkun toisen
pahvimukissa tuoksuu kahvi.

Itse kiinnitän katseeni kauas.
Linnunpaskaisen ikkunan läpi
näkyy kirkas taivas.

Suuntaa ja kutsua etsimässä

Jumala!
Mihin suuntaan minä kuljen?
En näe tietä edessäni.
Minne mennä?

Tässä olen
sotkuisen pöydän ääressä
täynnä kysymyksiä.
Mieli avoinna uudelle,
takertuneena vanhaan, silti
valmiina päästämään irti.

En tosin uskalla irrottaa,
jos en tiedä mitä on tulossa.
Tuttu kaatopaikka on turvallinen
tutkimaton keidas arvaamaton.
Mitä sitten, jos se kaikki haihtuu
kuin kangastus silmien verkkokalvoilta
ja löydän itseni polttavasta autiomaasta
kaukaa kotoa, janoissani?

Onhan elämä hyvää nyt, juuri näin.
Minulla on kaikki, mitä tarvitsen,
olen onnellisempi kuin koskaan.
Ilo ja luottamus on helppoa.
En käsitä miksei se riittäisi?

Miksi yhä mietin,
onko tässä todella kaikki minulle,
onko tämä elämää, jota tahdon elää?
Olisiko jotain enemmän,
joku päämäärä, jonka olen unohtanut?

Jumala!
Mitä minä oikein teen?
Mitä minä todella tahdon?

Elää sinun kanssasi, sitä kaipaan,
vaikka unohdan, että olet aina kanssani.
Varsinkin silloin,
kun sateisena maanantaina tiskaan.

Salaa ajattelen,
että tahtoisin tehdä jotain suurta, jotain,
joka jättää jäljen.
Jotain muuta,  kuin mitä nyt teen,
jotain, mihin minut on kutsuttu,
jotain sellaista, että ihmiset ylistävät sinua.

Ja kuin Sebedeuksen pojat,
en tajua suuruudenhulluuteni hintaa.
Haaveilen, että sitten tuntuu mahtavalta,
kun teen jotain merkittävää,
olen Jumalan käytössä
ja elämälläni on vaikutusta.

Vaan eikö tänään,
tämä sotkuinen ruokapöytä
aivan huuda Jumalan kutsua:
”ole vähässä uskollinen”.

Suuria linjoja on toisinaan raskasta pohtia. Mihin olen menossa ja mikä on kutsumukseni? Olenko sillä paikalla, mihin minut on tarkoitettu? Voisinko tehdä jotain, jotta täyttäisin paikkani paremmin? Miksi olen niin tyytymätön elämääni? Mihin suuntaan minun pitäisi kulkea?

Joskus olisi hyvä analysoida elämää vähemmän ja elää enemmän. Toisinaan suurten linjojen pohtiminen on turhaa, sillä tie on päivittäin edessäni ja voin useimmiten astua vain yhden askeleen kerrallaan. Jotkut pienet asiat arjessani ovat niin itsestäänselviä, että niiden arvo unohtuu (ainakin tällaiselta haaveilijalta). Se, että on arjessa uskollinen ja vastaa arjen haasteisiin, tiskaa tiskinsä tai hoitaa muita pieniä velvollisuuksia, se on väistämättä osa kutsumusta.

Jos olen väsynyt, Jumala kutsuu lepäämään. Jos olen neuvoton, Jumala kutsuu etsimään viisautta häneltä. Jos olen nälkäinen, Jumala kutsuu (ja vatsani) minua syömään/tekemään ruokaa. Ja jos olen kadottanut elämäni suunnan, Jumala kutsuu minua luokseen.